Harmaa massa ja joululahja

Ulkona on taas perinteinen syyskeli eli auringosta ei tietoakaan. Silti on hyvä fiilis, stressi on helpottanut kun sain tärkeät tentit pois alta. Toisesta annettiin jo pika-arvosana pienen keskustelutuokion jälkeen ja mielenkiintoinen juttelusessio se olikin. En osannut kovinkaan hyvin selventää vastauksiani, mikä toisaalta johtui osaksi siitä että koko juttu piti hoitaa englanniks. Vaikka kieli taittuu, niin kyllä sitä huomaa kuinka paljon ois vielä parannettava esim. alan termien osalta.
No, kysymyksiä tekevä herra sitten vielä johdatteli ja selvensi aika paljon juttuja, ja jotenkin onnistuin kuitenkin lähes aina vastaamaan väärin fifty-fifty -kysymyksiinkin. Rupesi jo vähän pala nousemaan kurkkuun ja fiilis laskemaan kunnes tuli keskustelun loppu eteen.

Herra kyselijä: "Well, I have to say that I haven't been such a good professor as I should have been. And in fact there were a couple of students that should have deserved a 3/5 but I gave them a 4/5."

Meitsi siihen: "Oh, but you shouldn't give me a better mark than I deserve, I'm completely satisfied with a 3/5 of this course (Ja jos aivan rehellisiä ollaan, niin oisin ollu tyytyväinen pelkästä läpi pääsemisestäkin.).

Herra K: "No, but I can't make an exception with you, I'll give you a 4/5, it can be my chrismas present to you."

Minä siihen sitten tietenkin kiittelemään, eihän siitä vastaan laittamisesta mitään hyötyä olisi enää ollut... ;) Toivotaan nyt vaan et se toinenkin tentti on mennyt läpi.

Mä en muuten tykkää joulukinkusta. Tuli vaan mieleen. Mutta syön sitä silti puolipakosta, koska se kuuluu asiaan. Miksei joku voinut keksiä aikoinaan, että jouluna "pitää" syödä kunnon naudan sisäfilettä?

Kylläpä on mukavaa

Kylläpä oma blogi on mukava. Se sanonta: "Sen arvoa ei ymmärrä ennen kuin sen menettää", pitää aika hyvin paikkansa, mutta muotoilisin sen tässä tapauksessa ennemminkin muotoon: "Sen arvoa ei ymmärrä ennen kuin sen on menettänyt ja saanut takaisin." Koska enhän mä todellakaan ymmärtänyt blogin arvoa kun olin "menettänyt" sen, kun en kerran muistanu koko juttua ollenkaan. Että tää juttuhan oli oikeasti vaan pelkkää plussaa. Mä arvostan enemmän mahdollisuuttani kirjoittaa tänne ja...no....., ehkä tekin ootte ollu vaan onnellisia etten oo kirjoittanu. ;)

Mutta nyt joudun ikävä kyllä alkaa kirimään takaisin menetettyjä kirjoituspäiviä. Tää on meidän kaikkien yhteinen tappio, koska mulla ois paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin kirjoittaa tänne, mutta minkäs teet.

Aloitetaan vaikka siitä mitä mun pitäis tällä hetkellä raivoisasti tehdä. Eli lukea huomiseen tenttiin. On näet vielä aika paljon tekemistä näin vikanakin päivänä. Eilen oli kanssa tentti, sitä ennen piti pitää seminaari ja näiden jälkeen pitää vielä tehdä työselostuksia kahdeksan kappaletta periaatteessa ennen 21.päivää. Toivottavasti saan pari päivää lisäaikaa joulun lomiin saakka. Mutta joo, viimeiset kolmisen viikkoa on ollu ympärivuorokautista opiskelua lyhennetyillä yöunilla. Ja treenit ja pelitkin on pitäny mahduttaa jonnekin väliin. Että kyllä se opiskelu palkitsee. Tää elämänrytmi toisaalta selittää jo aika pitkälti miten oon voinu unohtaa blogini olemassaolon. Ei oo ollu montaakaan minuuttia luppoaikaa.

Millonkohan pumppu pettää. Pitänee tarkkailla pulssia. Jos en vaikka ehdi kaikessa kiireessä huomaamaan etten enää elä.

Mies joka unohti bloginsa

Mä oon unohtanu aivan kokonaan, että mulla on blogi. Reilu kuukaus tossa näemmä oli viimeisimmästä kirjoituksesta.

Oon vaan ihmetelly netissä käydessäni, että kuinka näitä perussivustoja joilla käyn on näin vähän, ihan kuin jotain puuttuisi.... Blogimaailma ei kuitenkaan oo millään koneella suosikeissa, joten en oo vaan muistanu että sellainenkin (tai tällainenkin) maailma on olemassa. Pitää myöntää, mä oon muutenkin vähän sellainen hajamielinen professori -tyyppinen välillä, joten tää kyl sopii kuvaan kuin nappi silmään.

Toisaalta tää osoittaa ettei bloggaus oo mulle vielä muodostunut mitenkään kovinkaan aikaa tai ajatuksia vieväks asiaks, tuskin tätä muuten ois unohtanu. Vai unohdankohan mä vaan sitten isonakin naimisissa ollessani joku kaunis päivä et mulla on vaimo, kaks lasta ja koira kotona odottamassa? Kelaan vaan et "Outoa, onkohan mun elämäni aina ollut tällaista? No, ei muuta kuin kapakkaan ja asunnottomien turvakotiin. Voisihan ne asiat huonomminkin olla."

Toisaalta nykypäivänä kännykkä ja vihainen nainen linjan toisessa päässä meuhkaamassa miksi en hakenut lapsia tarhasta niin kuin oli aamulla sovittu, varmaankin tiputtaisi nopeasti maan pinnalle. Voisi tulla hieman korville jos päälle vielä kysyis: "Kuka sä oikein olet? Tunnetaanko me?" Ei ois pelkoa ainakaan seksistä vähään aikaan.